Kuinka dancehall muutti elämäni

Bubblin' Movesin uudessa blogisarjassa esitellään Bubblin'Familyn 
tyyppejä - kenestä sä haluaisit kuulla lisää? Ehdota kaveria tai 
tuntematonta tai kerro oma tanssitarinasi! 

Kuinka dancehall muutti elämäni

Kerron teille oman stoorini siitä, miten tanssi (dancehall) voi oikeasti muuttaa koko elämän.

Jotakuinkin muutama vuosi sitten, olin vuosien sairaslomien jälkeen 
huonoimmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin.. Kipeä, onneton ja jopa 
toivoton. 11 vuoden aikana yritettiin kaikkea mahdollista, mutta mikään 
ei tuottanut pysyvää tulosta. Selkääni ei uskallettu leikata, koska 
lääkärit uskoivat, että se paranee itsestään...
Ei parantunut.

Selkäni meni kesätyöpaikassani (ns. paskaduunissa) ollessani vain 20-
vuotias. Meillä oli tuolloin vielä laiton palkkausjärjestelmä ja vaikka 
työtapaturma oli ilmeinen, ei vahingosta voinut hiiskua. 
Olin töissä ison ketjun huoltoasemalla ja minut määrättiin varastoon 
tiivistämään, koska kuormayö oli tulossa ja ylimääräistä tilaa ei ollut. 
Nostelin siis 1,5l limukoreja järjestykeen, kunnes otteeni sitten lipesi hikisissä käsissä ja limukori tipahti rinnan päälle, selkäni taittui 
taaksepäin ja putosin jakkaralta alas. Sinnikkäästi jatkoin työvuoroni 
loppuun, vaikka kipu oli järkyttävä. Seuraavana päivänä en pystynyt enää nousemaan edes sängystä.
Selkä meni niin pahasti, että jouduin lopettamaan kaikki harrastukseni jaliikunta missään muodossa oli mahdotonta. Se tuntui vähintäänkin kuolemantuomiolta ja itkin kipujani ja kohtaloani päivittäin.
Olin aluksi pois töistä 6kk. Sitten pääsin taidekouluun ja irtisanouduin.Huoltamo ei koskaan korvannut minulle senttiäkään.
Taidekoulu aikoina 2004-2007 selkä oli kipeä, mutta sain sentään 
opiskeltua. Pystyin maalaamaan ilman suurempia tuskia, sainhan itse 
valita työasennot. 

Magneettikuvista kuitenkin paljastui välilevytyrä, joka syntyessään 
aiheutti myös hermovaurion vasempaan jalkaan. Koska olen erittäin 
yliliikkuvaa sorttia, on hypermobilisaatio pahentanut selkä- ja muita kipuja koko ajan. Pelkästään hypermobilisaatio voi selittää kaltaiseni 
kipuilun. Kroppani on kuin purkkaa. 
Kaikki liitoskohtani lonkista-ranteisiin "lonksuvat" löysyyttään. Polvet vihlovat ja rutisevat koukistaessa. 

Vuosien liikkumattomuus näkyi surkastuneina lihaksina ja heikkona kuntona. Väsyin jo pelkästä kaupassa käynnistä. Kroppani haurastui kuin vanhalla eläkeläisellä ja mitä huonommaksi kuntoni meni, sitä onnettomampi ja masentuneempi olin.
Selkäkivut kroonistuivat muutamassa vuodessa, kun selkää ei lähdetty 
operoimaan, koska uskottiin, että muutamassa vuodessa kipu tulisi kokonaan katoamaan ja selkä vain "luutuisi" kuntoon. Näin ei siis todellakaan 
tapahtunut.

Kipu vain paheni vuosi vuodelta.
Myöhemmin 2013 otetuissa magneettikuvissa paljastui 2 välilevynpullistumaa, nikamien madaltumia, liian suoraselkäranka ja 2 erilaista rappeumasairautta. Ja paha hypermobilisaatio, eli se yliliikkuvuus. 
Suomeksi siis, minulla on äärimmäisen huonot selkägeenit. Äiti, isä ja 
isovanhempani ovat kaikki "huonoselkäisiä".

Valmistuin parturi-kampaajaksi 2010, mutta en kyennyt pitkiin työpäiviin ja fyysiseen rasitukseen, joka työn teosta vääjäämättä tuli. Valmistuin 
suoraan sairaslomalle. 
2 viikon rankkojen näyttökokeiden jälkeen en päässyt kävelemään kahteen 
viikkoon, mutta sainpahan ne paperit! 
Koska olin nuori, uskoin vahvasti, että kipu loppuisi kyllä ennen pitkää.Eihän nuoret ihmiset voi sairastua pitkäaikaisesti. Ei käynyt edes 
mielessä, ettenkö kykenisi töihin selkäongelmien takia aloittaessani 
opinnot 2008. 

Ajoin itseni alle vuodessa burn-outtiin ollessani kampaamossa töissä. 
Jouduin lähes viikottain olemaan pois töistä selkäkipujen takia.. Tein 
pakostakin paljon töitä kipeänä, pidennettyjä päiviä ja rästiasiakkaita, josta johtuen olin vapaalla vielä entistäkin kipeämpi, ja kaikki aika 
meni töistä palautumiseen. Kärsin hirveästä stressistä, koska en kyennyt siihen, mitä minulta vadittiin, ja olisin halunnut hoitaa hommani 
erinomaisesti. Jaksoin viikonloppuisin vaan nukkua ja syödä. En jaksanut nähdä edes ystäviäni, enkä ainakaan liikkua. Kaikki oli liian raskasta. 
Kun kipu on kova, ja keskellä sinua, et saa ajatuksia mihinkään muuhun, 
ellei jotain todella erikoista tapahdu. Kipu vie myös järkyttävän paljon energiaa. Sitä ei pysty ymmärtämään, jollei ole sellaista joutunut 
kokemaan. 

Itseasiassa, vasta tämän vuoden puolella olen ymmärtänyt, ettei kipu 
välttämättä koskaan lopukaan, vaikka tekisin mitä. Se on tosiasia, ja senkanssa vain täytyy elää. 11 vuotta siihen meni, että olen vihdoinkin 
ymmärtänyt, ettei parannusta tähän välttämättä ole. Sen sijaan olen 
hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen, ja sen jälkeen vasta helpotti. 
Luulen, että aikasemmin asia on ollut liian pelottava, vaikea ja kauhea 
käsiteltäväksi... Ei sellaista oikein voi ymmärtää, kun on nuori ja koko elämä edessä. Selkäni on silti romuttanut haaveitani järjestelmällisesti 11vuotta. Vienyt harrastukseni ja elämästäni kaiken elämisen arvoisen.
Viime keväänä molemmat polveni olivat niin kipeät, että pelkkä portaiden nousukin vihloi ja joudun jättämään tanssikoreoista pois kohdat, joissa 
oli syviä kyykkyjä ja nousuja. 

Sitten aloin seistä käsillä, kun polvet eivät enää kestäneet. Ensin 
seinää vasten ja pikkuhiljaa ilman tukea. Käsivoimat kasvoivat harjoittelusta ja ylösalaisin maailma tuntui hauskemmalta. Tutustuin vartalooni 
kokonaan uudestaan, ja olen oppinut pitämään siitä! Kipeänä katkeroiduin ja kyynistyi väkisinkin. En pitänyt vartalostani. Olihan se pettänyt 
minut, ja pidin sitä täysin hyödyttömänä. 
Opin kuitenkin käyttämään kroppaani ja notkeuttani täysin uudella tavalla hyödyksi esim. dancehall akrobatian avulla, löysin vartalonhallinnan 
ihmeen ja treenaamisen kehon omilla painoilla. 

IMG_7203

Ei ole kuitenkaan sama opetella seisomaan käsillä/tanssimaan 
kolmekymppisenä selkävammaisena, kuin lapsena tai nuorena. En usko, että olisi enää tässä iässä oppinutkaan, ellen olisi lapsesta lähtien 
harrastanut kaikenlaista telinevoimistelusta ratsastukseen. Lapsuus- ja 
nuoruusajan harrastuksilla todella väliä. Niitä ei sovi aliarvioida, 
silloin rakennetaan liikuntatottumukset ja harjoitellaan käyttämään 
vartaloa ja ne on tosi tärkeitä läpi elämän!
Tanssi on aina tullut minulta luonnostaan. Isä ja pappa ovat molemmat 
harrastaneet erilaisia vakiotansseja. Äitini on sellisti ja meillä on 
aina soinut kotona musiikki.
Tanssi ja rytmi vahvasti veressä. Bassovoittoinen rytmimusiikki on aina 
jostain syystä iskenyt. Rakastin hiphoppia jo alakoululaisena ja kasari 
Madonna oli lapsuuteni idoli.
Dancehallia olen kuunnellut kyllä jo 10 vuotta, en vain koskaan ollut 
tarpeeksi hyvässä kunnossa mennäkseni tanssitunneille, jonne olin 
hinkunut jo vuosikaudet..
Dancehall bileissä 2012 varsinaisesti tuli sitten viimeinen niitti, kun 
näin siellä mimmejä tanssimassa. Sen jälkeen tanssimaan oli vaan päästävä, vaikka kunto oli surkein koskaan. Päätös aloittaa tanssiharrastus oli 
täysin kreisi ja sulaa hulluutta. Hyvä kun pystyin kävelemään. Ajattelin tuolloin, että teen mitä vaan kunhan pääsen tanssimaan ja saan kroppani 
kuntoon. Siitä se sitten lähti.

Tanssitreenien alku oli vaikeinta ja kivuliainta aikaa. Opittavaa oli 
hirveästi. Vaikeinta oli kuitenkin repiä itseni väkisin liikkumaan, 
silloin kun sattui tosi paljon. Se tuntui mielipuoliselta. Tajusin kyllä heti, että tässä se nyt on! ja kiinni oli pidettävä, etten tipahtanut alussa kyydistä. Pelkäsin että tipahtaisin helposti pois, jos jäisin pois 
yhdeltäkään tunnilta. Jos pystyin kävelemään, tunnillekin mentiin.
Liikkuminen kuitenkin auttoi aina, ja puhdisti samalla ajatukset ja 
palautti maailman taas oikeaan järjestykseen, vaikka toipuminen rääkistä kesti aina päiväkausia. Toisaalta siihenkin tottui, ettei seuraavina 
päivinä paljon pystynyt liikkumaan. Kipuun sen sijaan ei totu koskaan.
Liikunnasta/tanssista tulevat endorfiinit lievittävät kipuja varsinkin 
pidemmän session jälkeen, ja helpottavat näin oloa huomattavasti. 
Myös se, kun on alusta asti saanut tanssia huikeiden tanssijoiden kanssa,on tehnyt oppimisesta nopeaa ja todella intensiivistä. Motivaatio 
ongelmia ei ole ollut. 
Ja koska taso oli niin kova, päätin mäkin olla. 

Ensimmäisen vuoden treenasin ihan joka päivä. Edes sen 10-15min. Tästä enlipsunut kertaakaan. 
Ja sitten pikkuhiljaa pidempiä sessioita tanssituntien lisäksi. 
Ensimmäisistä tanssitunneista toivuin aina koko viikon...
Kroppa oli kuin pahoinpidelty tanssituntien jälkeen. Jokapaikka oli kuin tulessa seuraavat päivät. 
Mulla oli silti vahva usko, että sen on pakko helpottaa jossain vaiheessa. 
Vaikka olin yrittänyt lenkkeillä ennen tanssitunteja, otti laji luulot 
pois heti kättelyssä. Ihan helvetin raskasta ja niin pirun fyysistä! 
Etenkin juuri mimmityyli, joka on mun suosikki.
Rakastan oikeastaan kaikkea siinä! 
Vedin beastmoodilla ekan vuoden, ja nyt jälkikäteen en vieläkään ymmärrä, mistä se kaikki energia tuli! Olin vaan päättänyt, että nyt kuin löytyi oma laji, pystyisin saamaan itseni kuntoon.
Olen joko-tai ihminen, kaikki tai ei mitään! 

Mutta en olisi kuitenkaan ikinä uskonut, että pääsisin näin pitkälle. Onnistumisen tunteita saan vieläkin päivittäin. Kun pystyn juoksemaan vaikkapa sporaan. Kauppakassitkin kannan jo kevyesti. Lähes surrealistiä "hei 
mähän pystyn tähän!" -fiiliksiä tulee edelleen lähes päivittäin. Palaudunnykyään jo nopeasti. Lihakset ovat kasvaneet takaisin, ryhti on suoristunut ja tunnen itseni usein aika vahvaksi. Vartaloni mittasuhteet ovat 
tasapainoisemmat. 

Miksei jengi tajua kuinka onnekkaita ovatkaan, kun saavat olla terveitä 
ja liikkua ilman tuskia? Miksi ihmeessä sitä ei ymmärrä arvosta itseään 
ja tervettä kehoa, silloin kun on terve?

Ymmärrän nyt arvostaa myös sitä valtavaa tahdonvoimaa minussa, halua oppia ja intohimoa lajia kohtaan, jotka todella ovat saaneet minut tähän pisteeseen. Dancehall made me do it, en olisi saanut tällaisia tuloksia mitenkään ilman dancehallia. Dancehall on vienyt huomioni pois itse kivusta, 
koska siihen yleensä heittäytyy niin täysillä mukaan. Tanssiharrastuksen aloittaminen on parasta, mitä voit oikeasti terveydellesi tehdä!
Vasta viime kuukausina olen huomannut, että välillä tuntuu siltä, kuin 
olisin saanut vahvan vartaloni takaisin 11 vuoden jälkeen..vartalo tuntuusiis omalta. Uskomatonta. Ja nyt treeniä on takana kuitenkin jo n.2,5 
vuotta, että onhan tässä jo töitä tehtykin. Tunne on silti kertakaikkisen maaginen, vaikka se kestäisi ainoastaan muutaman hassun sekunnin. 
Tanssin takia jaksan tehdä ihan uusia juttuja, olla luovempi ja olen saanut paljon itseluottamusta, sekä rohkeutta olla juuri oma itseni. Tanssin avulla olen saanut vähintäänkin 100% lisää mukavuutta elämääni.
Ongelmia on selän kanssa edelleen, mutta kestän ne kyllä! Kivut ei enää 
määrää mun koko elämää ja sanele sitä, mitä en voi tehdä. Mä päätän nyt. 

Jos olisin noudattanut lääkäreideni ohjeita, ja uskonut sokeasti siihen, mitä minulle on sanottu, makaisin edelleen kotona ja olisin surkeassa kunnossa. Onneton. Masentunut ja kipeä. Fysiatrini oli sitä mieltä, että vain vesijuoksutreeni voi pelastaa minut tässä tilanteessa. Sanoin sillon 
lääkärille, että teen mitä vaan, mutten hyppää altaaseen. 
Vihaan vesijuoksua.
En voi, enkä halua lopettaa tanssimista koskaan. Tästä on tullut minun 
juttuni ja elämäntapa, josta en voi lipsua. Minun on pidettävä kroppani 
ja pääni kunnossa. 
Tanssissa on vaan kaikki.
Terapia, rentoutus, treeni, itseilmaisu, sosialisointi, hulluttelu, 
luovuus, jännitys, esiintyminen ja hölmöily. 
Luin vkloppuna jostain tämän hienon lauseen. Ja tässä siitä suora lainaus "Liikuntaa kannattaa harrastaa pään takia, -ei perseen" Vaikka noh..mutta tossa on just se tärkein kiteytettynä.

En voi kun kiittää sydämmeni pohjasta kaikkia matkan varrelle osuneita upeita tyyppejä, ja todeta, etten olisi pystynyt tähän koskaan ilman teitä
kaikkia. KIITOS ️ Tanssin kautta saadut uudet ystävät, mahtavat tanssikaverit ja opettajat. 
Olette korvaamattoman arvokkaita! En vaihtaisi teitä mihinkään! 

Muistakaa pitää huolta itsestänne ja terveydestä! Kukaan ei sitä voi 
puolestasi tehdä.
Vakuutukset kannnattaa ottaa myös, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. 

Ihanaa kesää kaikille! ️

Sivi

IMG_6633