“Ketkä haluis esiintyä messuilla?” Oli loppuvuosi 2009, olin käynyt Meri-Tuulin tunneilla EtnoFitnessillä muistaakseni kesästä saakka, osa niistä oli ollut reggaetonia – keväällä olin käynyt Heinin Ndombolossa ja muilla afrotunneilla. Edellisen kerran olin ollut tanssitunneilla teininä. Lähestyin, vähän itseni yllättäen, ja sanoin et, mua kiinnostais. Merkku vastasi rohkaisevalla, innokkaalla äänellä jotenkin et “joo ilman muuta!”.
Ekan Mascotin keikan jälkimainingeissa 2010. Kuva Anna Muinonen.
Siitä alkoi elämänmuutos. Olin 28-vuotias. Myöhemmin selvisi, että ollaan Meri-Tuulin kaa samana vuonna, 1981, syntyneitä. Mulla oli ihan muunlaiset musataustat, mm. glam rockia, punkia, goottia, varhaista hipsterimenoa -ei mitään kunnollista hoppitietoutta niin kuin monella nykyisellä dancehall-tyypillä, eikä oikeestaan yhtään dancehallia, koska Shaggyn Mr. Lova Lovaa ja 2000-luvun alun Sean Paulia ei lasketa. Mistä mä sain kiinnostuksen dancehalliin -hitto, en muista!
Itken näppäillessäni tätä. Oikeesti. Sitä ei ehkä uskois, koska oon useimmiten julkisesti hillitty ja hallittu, mutta oikeasti herkkä, tunteellinen ja empaattinen.
Päädyin Bubblin’ Crew’hun, alkuperäisjäseneksi. Esiinnyttiin samalla messuesitysporukalla Merkun valmistujaisissa sen kavereille ja perheelle Ipan keksimällä nimellä Bubblin’ Babez, helmikuussa 2010. Samana iltana vedettiin show toisen kerran Selecta Andorin birthday basheilla Mascotissa. Oli aika hämmentävää astua lavalle kauheen tungoksen keskelle, häikäiseviin spottivaloihin. Mutta hauskaa se silti oli, ja parin kuukauden päästä Andor otti meidät toiselle keikalle samaan mestaan Reggae Stompeihin. Vedettiin mm. Beenien Gimmie Gimmie. Kaikki oli mulle aivan uutta ja jännää, vedin keikan jälkeen täyshiessä ja innostuneena niitä vähiä osaamiani muuveja.
Bubblin’ Bbz lämmittelee Popcaania & Jah Vinciä 2011. Kuva Kirsi Veijola.
Dancehallin kautta löytyi taiteellinen ilmaisukanava, avautui uusi erikoinen maailma, löytyi ryhmä jonka kanssa taiteilla, pukeutua hassusti, sekoilla ja puhua syviä – ja toki tanssia, vaikka olin tanssinut antaumuksella vapaamuotoisesti aiemmin mm. Kutosen Death Discossa. Löytyi myös tämän hetken paras ystävä.
Koin toisen murrosiän eräällä lailla. Uusi ympäristö. Kuka minä olen tässä ympäristössä? Miten ymmärrän kaiken? Mikä on sopivaa? Se ravisti mut tavallaan ulos kuoresta. Musta tuli aika hyvä jossain. Esiintyjä. Opettajakin. (Samaan aikaan työssä museossa opastin ryhmiä ja vedin työpajoja, vastasin yhdestä osa-alueesta – minä, joka aina oli laitettu ujo tyttö -kategoriaan).
Suomen ensimmäinen Dancehall Crew-kisa 2013. Kuva Annika Hakala.
Kesä-heinäkuussa 2010 käytiin ekan kerran Jamaikalla, Kingstonissa. Kaupunkiin julistettiin hätätila, Christopher “Dudus” Cokea, Tivoli Gardensin donia metsästettiin armeijan voimin -joten katubileitä ei oikeastaan ollut. Kovia hittejä oli mm. Popcaanin Dream, Gangster City ja Vybz Kartelin Thank Yuh Jah. Mä luulen, että ne on muokannut mun käsitystä koko dancehall-kulttuurista ylipäätään. Siellä on aina se melankolinen pohjavire, ghetto youthien kamppailu elämässä. Myöhemmin heilastelin yhden ghettopojan kanssa, mikä ei täysin ollut viisas ratkaisu, mutta pääsin näkemään zinc fence‘ien takana elävien arkea jonkin verran ja kulkemaan mainetta haikailevien tanssijoiden matkassa.
Lähes joka matkalla etsin kirjakaupoista dancehall-kulttuuriin liittyvää kirjallisuutta, ja tilasin kirjoja netistä. Ne avasivat uusia näkökulmia, ja matkoilla pystyin yhdistelemään kokemustietoa lukemaani. Käyntejä Jamaikalla on nyt seitsemän, kaikki vähä ylimääräinen raha on mennyt niihin.
Mojito Mondays, Kingston, Jamaika 2016.
Dancehall myös muokkasi kehonkuvaani, niin kuin monen kohdalla on käynyt. Olin aina ollut se “liian laiha” tyttö, jonka ohutta vyötäröä kaikki kauhistelivat, “sähän katkeet kohta!”. Olin sellainen “laiha lihava”, hoikka, löysä. Sitten jossakin vaiheessa aloin saada kehuja takapuolestani. Vaikuttiko tähän tanssin kasvattamat lihakset – en muista. Jonain kesänä tätini kehuivat kyllä, että reisiini oli muodostunut lihaksia. Osasin sheikata persustani aika hyvin, vaikkei se kovin iso ollutkaan, kenties sopivan muotoinen. Minulle tuli uusi mielikuva reitevästä, persevästä naisesta – ei tytöstä (verrattuna ylävartaloni kokoon).
Selecta Andorin synttärilahjaesitys 2013. Kuva Fanni Oksanen.
Jossakin vaiheessa “dancehall queen style” kuitenkin jäi sivuun. Keskityin paljon ns. movesiin, ja kenties iän tai muiden fyysisten kykyjen takia en jaksanut panostaa akrobaattisiin temppuihin enää. Joillekin tulee yllätyksenä se, että käytän myös korkokenkiä ja näytän ihan naiselta välillä, tykkään kovasti myös tanssia sensuellisti korkkareissa. Tanssitunneilla ja bileissä vaan useimmiten täytyy olla erityyliset varusteet. Monilla on musta se androgyyni-mielikuva, mikä ei sinänsä haittaa yhtään. Rakastan sitä, että dancehall-tanssissa voin olla sekä vahva, “miehekäs” että “överinaisellinen” jos haluan. Olen dagannut Kingstonissa alkkarit vilkkuen, samalla tiedostaen sen “hölmö valkoinen nainen”-kliseen, sekä näyttäytnyt synkempänä hahmona, jota taksikuskit aina kutsuivat porukan gangstaksi tai Elite Teamin Cosmic “Hot headiksi”.
Helsinki Reggae Festival 2014. Kuva Media Roots.
Olen löytänyt taas uudenlaisen kiinnostuksen dancehall-kulttuuriin ja Jamaikaan. Minua kiinnostaa tutkia ja tarkkailla erilaisia ilmiöitä. Olen entistä kriittisempi joitakin ilmiöitä kohtaan, ja varmempi omista näkökannoistani. Jotkut asiat ovat sellaisia, joita on vaikea sovittaa omaan maailmankatsomukseen, kuten Jamaikan olemattomat LGBT-oikeudet, tiukat sukupuoliroolit, kolorismi ja skin bleaching. Olen näiden kuuden vuoden aikana oppinut paljon mm. kielestä “patwasta”, kulttuurista ja tanssista, ja samalla edelleen itsestäni. Minulla on aina rennompi, varmempi olo omasta asemastani ja roolistani – syytä ollakin, täytän syksyllä 35 vuotta.